Site Loader

SIJAINTI

Espoo

Mene pois – älä vain lähde

3.1.2019

Istuin rukoilevaisten kesäjuhlilla. Tunnelma oli harras, puheet vakavia. Laulettiin vanhaa virsikirjaa 1700-luvulta ja “Akreniusta”, Halullisten sielujen hengellisiä lauluja. Kun lauluissa mainittiin Jeesuksen nimi, naiset niiasivat ja miehet kumarsivat. Saarna ei ollut 12 minuutin mittatilaustyö, vaan julistettiin rauhassa Jumalan sanaa, koska siinä on Henki ja Elämä. Lopuksi polvistuttiin rukoukseen kirkon penkkien väliin. Joka sanaa rukouksesta en ymmärtänyt, myönnettäköön, mutta tunnelma oli harras, pyhä.

Kovin kaukana oli Metalli- ja Klovnimessun tai naapurimaan Vaahteramäen Jeesus -jumalanpalveluksen maailma.

Uskontososiologi Peter Berger puhuu kahdesta uskonnollisesta järjestelmästä, jotka ovat olemukseltaan toistensa vastakohtia. Ensimmäisen juuret ovat hindulaisessa, intialaisessa uskonnollisuudessa, toisen juutalais-kristillisessä yksijumaluudessa. Ensin mainitussa jumalallinen ei tule ihmiseen ulkoapäin, vaan sitä täytyy etsiä ihmisen sisimmästä. Jumalallinen on hänen omassa sisimmässään, persoonaton ja sanoin selittämätön. Jälkimmäistä kuvaa Jesajan näky: ” – – he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: “Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa.’ – – Niin minä sanoin: ’Voi minua! Minä hukun.” (Jes 6:1s) Jumala tulee ulkoapäin ja ilmoittaa itsensä Pyhänä. Tässä puhuttelussa Jesaja oppii tuntemaan itsensä ja saa uuden identiteetin.

Kristinuskon pyhyys voidaan myös kadottaa. Jos ei ole enää pyhää Jumalaa, jota pelätä, kunnioittaa ja rakastaa, ei ole enää niitäkään, jotka pyhyyden valossa näkevät syntinsä. Kun ei ole syntiä, ei ole armon tarvetta. Jäljelle jää vain tämänpuoleiset uskonnolliset tarpeet. Mielihyvä, tasapaino, tunnelma, aistillisuus, eheys ja harmonian etsintä. Kuka kaipaa enää armollista Jumalaa?

Jumalan muuttumattomassa olemuksessa on kuitenkin kaksi puolta: mysterium tremendum, kauhistavan pyhyyden musertava mahti, ja mysterium fascinans, puoleensa vetävä ihastuttavuus, jumalallinen autuus. Hän on pyhä ja pelottava, joka vihaa syntiä, kapinointia ja olemuksensa loukkaamista. Pahimmillaan viha ilmenee ihmisen tai kansan hylkäämisenä paatumukseen. Pyhyyden pelottavaa taustaa vasten me voimme ymmärtää, mistä Jeesusta avukseen huutava pelastuu.

Pyhyydessä keskeistä on Jumalan pyhyys, ei ihmisen. Mielenkiintoista on, ettei Isä meidän -rukouksessa kehoteta rukoilemaan kristityn pyhittymistä. Sen sijaan rukoilemme: “Pyhitetty olkoon sinun nimesi.” Pyyntö tarkoittaa oikeaa ja puhdasta Jumalan sanan opettamista, Jumalan nimen kunnioittamista sanoin ja teoin ja kunnian antamista Jumalalle, ei sen anastamista itselle. Sikäli kuin nämä saavat keskuudessamme toteutua, tulee Jumalan nimi pyhitetyksi. Kun Jumalan nimi tulee pyhitetyksi, toteutuu myös hänen tahtonsa kristityn elämässä. Pyhitys ei ole ponnistelun tulosta, vaan niin kuin Luther asian ilmaisee: “Kiveä, joka makaa auringossa, ei tarvitse käskeä lämpenemään. Se tulee lämpimäksi aivan itsestään.

Pyhän kohtaaminen hiljentää. Verkkojen repeillessä kaloista, sanoi Pietari Jeesukselle kauhistuneena: ”Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.“ (Luuk. 5:8). Uskon, että samalla hänen sydämestään nousi äänetön huuto: “Älä vain lähde minnekään.” Jumalan pyhyys on kuluttava tuli, kirkas valo, jonka hehkussa omien syntien syvyys osoittautuu mahdottomaksi kantaa. Jeesukseen katsomalla Jumalan pyhyys saa kuitenkin kärsivän Vapahtajan kasvot ja meitä siunaavat haavoitetut kädet, joiden alla ei tule lyödyksi eikä ajetuksi pois. Haavat kertovat sovinnon verestä, joka yhdisti pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen. Vihollisuus on poissa, synti kannettu, taivas on avattu eteemme.

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *