Totuuden etsijä

3.1.2019

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” – Gal. 5:1.

Martti Luther oli ehdoton totuuden etsijä, munkkina ankarampi kuin kukaan toinen, itsensä kieltäytymisessä maestro vailla vertaa – aina niin pitkälle, että hänen terveytensäkään ei liene palautunut koskaan munkkivuosien psyykkis-fyysisestä itsensä parantamisesta. Lain täyttämisen lisäksi hän kokeili myös mystiikan tietä, mutta ei sieltäkään löytänyt rauhaa, vaikka ajoittain hengellisyys oli sen piirissä hurmaavaa. Lutherin elämänkerran kirjoittaja Roland Bainton kuvaa:

”Toisinaan hän tunsi kohoavansa niin korkealle, kuin olisi hän jo ollut enkelikuorojen keskellä. Mutta tunto Jumalasta vieraantumisesta palasi aina takaisin. Se oli tuttua mystikoillekin. He sanoivat sitä sielun pimeäksi yöksi, kuivuudeksi, tulen ottamiseksi pois kiehuvan padan alta. He neuvoivat odottamaan, kunnes korkea tunnelma palautuisi. Mutta Lutherilla se ei palautunut, sillä ihmisen ja Jumalan välinen vihamielisyys oli liian suuri.”

Armo avautui hengellisesti nääntyneelle Martille roomalaiskirjeen sanojen kautta: ”Uskosta vanhurskas saa elää” (Room. 1:17). Hän tajusi, että hänen muuttumisensa pyhäksi ja synnittömäksi ei ollutkaan vaatimus, jonka palkkana hän saisi osakseen armon, vaan uskon kautta Kristuksen vanhurskaus luetaan hänen hyväkseen, se ikään kuin peittää syntisen syleilyynsä ja pukee hänet puhtaaseen vanhurskauteen, Kristuksen vanhurskauteen. Kristus ottaa päälleen hänen syntinsä, hän saa päälleen Kristuksen puhtauden. Tapahtuu autuas vaihtokauppa.

Luther teki Jumalan sanasta sen vapauttavan löydön, että kokemuksistamme riippumatta Jumala pitää kaikki lupauksensa, aina. Hän pelastaa ja vanhurskauttaa jumalattoman, antaa mitä me pyydämme ja varjelee meidät kaikelta pahalta – vaikka hän tekee sen salatusti. Elämämme on joka päivä täynnä ihmeitä. Jumala on läsnä voimassaan ja rakkaudessaan. Kaikki hänen lupauksensa täyttyvät täydellisesti ja väärentämättöminä – vaikka me emme usein näe sitä silmillämme. Juuri näkemättömyyden kautta Jumala vapauttaa meidät elämysten, tunteitten ja kokemusten pakkovallasta ja vie meidät luottamaan sanaansa, niin kuin pimeään hyppäävä laskuvarjojääkäri luottaa varjoonsa, vaikka hän ei voi mitään silmillään havaita.

Jumala kätkeytyy vastakohtaisuuksiinsa. Se on ristinteologian ydinlöytöjä. Jumalan lähellä eletään ja hänet koetaan toisenlaisena, kuin mitä hän todellisesti on. Kun perkele kätkeytyy, hänestä tulee valkeuden enkeli. Kun Jumala kätkeytyy, hän kätkeytyy elämän pimeään. Tämä näkyy kaikkein kirkkaimmin ristillä. Jumalan nimissä Jumala ristiinnaulittiin teloituspuuhun. Pimeään viety, pahoinpidelty ja kiduttamalla tapettu Jumala sai suuriman voittonsa juuri kuolemalla roiston kuoleman, kohtaamalla pahan pahimman iskun. Silti juuri siinä hetkessä sovitettiin maailman synti – siinä hetkessä sovitettiin meidänkin syntimme. Siinä hetkessä tehtiin rauha Jumalan ja ihmisen välille, silloin Jumala kumartui maan alimpaan paikkaan asti. Silloin rauha tuotiin maailmaan, vaikka mitään tästä Jumalan valtakunnan saapumisen todellisuudesta ei voitu silmin havaita. Jumala tuli luoksemme salattuna, loukkaavana, pahennusta herättävänä ja vain usko, lahjaksi armosta saatu usko, voi hänet löytää ja havaita. Sana rististä, ristin teologian ydin, ei kuulosta jumalalliselta, mutta se on sittenkin Jumalan viisasta hulluutta. Sen kautta Jumala pelasti maailman.

Ristinteologia tuo hengelliseen elämäämme äärettömän vapauttavan pohjan. Ei ole pakko alkaa tavoitella tavoittamattomia. Se ohjaa realistiseen uskossa elämiseen, jossa jalat pysyvät maanpinnalla, sydän taivaassa. Se tarkoittaa uskoa, jossa Jumala on Kaikkivaltias, pyhä ja pelottava – ja samalla täynnä armoa ja anteeksiantamusta. Jossa ihminen on kokonaan syntinen, joka ei pääse syntisyydestään eroon tässä elämässä, mutta Kristuksessa samalla myös kokonaan armahdettu, vanhurskas, Jumalalle kelvollinen – Jeesuksen sovitustyön tähden. Monta koulua pitää elämässä käydä, että tämä ruisleipä alkaa maistua. Se tarjoaa kuitenkin ainoan todellisen ravinnon.

Kaipaus levollisuuteen uskossa ja elämässä asuu jokaisen sydämessä. Kaipaus on kuin äänetön rukous. Se saattaa olla hengellisten kysymysten lisäksi myös väsymistä näihin jokapäiväisiin oravanpyöriin. Väsymistä siihen sisäiseen kamppailuun, jossa yritetään kelvata Jumalan lisäksi myös toisille ihmisille. Sydämessä kaihertaa kipeä kysymys: kelpaanko ihmisille ja Jumalalle, jos en jaksa enää. Jos väsyn tähän elämän ja uskon suorittamiseen?

Ahtaasta uskosta ja ihmisten orjuudesta saa astua armon avaraan tuuleen, jossa voi hengittää syvään raikasta vuori-ilmaa omilla keuhkoilla. Vaihtoehto olisi taipua sidottavaksi ja henkisesti latistettavaksi. Kovaa puhetta, mutta elämän todeksi osoittamaa. Ahtaassa uskonnollisuudessa voi kyllä elää, kun kuolettaa lahjansa, persoonansa ja toiveensa. Mutta sellaiseen elämään ei Vapahtaja jo nimensäkään mukaisesti tahdo olla ketään meistä johtamassa. Sillä vapauteen Kristus meidät vapautti.

Juha Vähäsarja